Kuikan huutoja

Joka kerta, kun tänne kirjoitan, tuntuu, että edellisestä kerrasta on hyvin pitkä aika. Niin nytkin. Emme ole tehneet kovin suuria retkiä viime kuukausina, mutta olemme kyllä olleet ulkona lähes päivittäin. Pari viikkoa sitten teimme kuitenkin pienen sieniretken Sipooseen Pohjois-Paippisiin Kummelbergenille. Auton jätimme merkityn reitin päähän tien varteen ja lähdimme reppuinemme tallustamaan polkua pitkin. Iloksemme löysimme pian isot määrät karvarouskuja äidilleni vietäväksi ja matka jatkui tutkiskellen muita sieniä. Niitähän riitti. Evästimme pellon laidassa eikä hirvikärpäsiäkään näkynyt kuin pari. Kiersimme ympyräreitin takaisin autolle illan jo alkaessa hämärtää.Maastossa olisi ollut paljonkin polkuja ja metsää riittäisi pidemmänkin matkan tarpomiseen. Vaikka kohde sinällään vaikuttaa melko rauhalliselta ja rakentamattomalta, kohtasimme parit sienestäjät tälläkin reissulla. Itse "vuorelle" asti emme ehtineet tällä kertaa, kenties joskus myöhemmin. Olemme kaksin käyne

Kevät tulee ja retkeilyinto heräilee jälleen. Talvi meni lähiluonnossa pyrähdellen tai latuja hiihdellen eikä muuhun oikein tuntunut olevan aikaa. Nyt pääsiäisen kynnyksellä kunnostauduimme ja pakkasimme taaperon ja itsemme autoon ja hurautimme Nurmijärven Myllykoskelle. Ajatuksena oli kulkea kosken viertä ja syödä eväät jossain. Koskikaroista pitävänä elättelin myös toivoa, että pastori näyttäytyisi. Tyttäreni oli ensimmäistä kertaa Myllykoskella nyt ja mieleen tuntui jäävän virtaava vesi. Aloitimme kurkistelemalla koskea korkealta sillalta, jolla en edes tyttöä uskaltanut maahan laskea, kun touhottaja varmaan olisi sujahtanut suoraan kaiteiden välistä alas. Jatkoimme siis pikaisesti retkeilypolulle pitkin koskenvartta. Ensimmäisellä nuotiopaikalla taapero halusi istahtaa penkille ja se sallittiin. Sovittiin, että eväät syötäisiin vähän myöhemmin. Mutta niinpä näyttäytyi heti alkajaisiksi ensimmäisellä virtapaikalla jo itse koskikarakin. Retki vaikutti siis onnistuneelta jo alkuu

Pitkästä aikaa teimme retken ihan kaksistaan ja kohteeksi valikoitui Porkkalanniemen kupeessa sijaitseva pieni Linlon saari. Saarelle pääsee siltaa pitkin kävellen, joten venettä tai jäätä ei tarvita. Itse en ollut aiemmin paikassa käynyt, joten odotin innolla retkeä. Autolla pääsee sillan luo pienelle venesatama-alueelle, josta sitten helposti sillan yli retkeilemään.  Kuljimme saaren länsi-rantaa polkua pitkin ja välillä pysähdyimme ihailemaan auringonpaisteen heijastumista merivedestä ja saaren monipuolista luontoa kuusimetsistä rantakallioon. Saari on ulkoilualue, jossa on huollettuja tulentekopaikkoja useita. Liikkeellä oli lisäksemme paljon väkeä ja erityisesti lapsiperheitä paistamassa makkaraa. Jätimme tällä kertaa nuotiot tekemättä ja tyydyimme pitämään evästauon rantakalliolla aaltojen liplatusta kuunnellen. Pakkasta ei juuri ollut, ehkä aavistuksen nollan alapuolella, joten sää oli mitä parhain patikointiin. Paluumatkalla kiipesimme saaren keskellä olevalle kukkula

Tuli taas pitkästä aikaa lähdettyä linturetkelle koko perheen voimin. Patikoimme peltoteitä rantaan ja matkalla kuulostelimme ja kiikaroimme, minkä ennätimme. Ensimmäisinä meitä tervehti kiurujen liverrys ja pellon reunan vesialtailla telkkäpariskunta sekä sinisorsia . Pian näkyviin ilmaantui myös jokunen hemppo , töyhtöhyyppä sekä joitain kahlaajia, mahdollisesti taivaanvuohia . Pian myös pari valkoposkihanhea erottui pellosta. Hanhia oli runsaasti lisää hieman pidemmällä ja vähän väliä kaakattavat parvet lensivät ylitsemme. Töyhtöhyyppiä oli myös jo paljon. Jokin haukka, kaiketi ruskosuohaukka lekutteli pellon yllä. Myös korppi kävi istumassa sähkötornin päällä ja raakkui tervehdyksensä. Metsään saavuttuamme peippojen , punarintojen , laulurastaiden ja tiaisten konsertti täytti korvamme. Myös kottaraisia ja räkättirastaita oli parvina siellä täällä. Laulurastas oli kevään ensimmäinen meille, muuten mitään ihmeempää ei tullut vastaan metsäosuudella.  Rannan lintutorni

Varsinaiset retkeilyt ovat jääneet hyvin vähin vauvamme syntymän jälkeen, mutta nyt hiljalleen toivomme myös hänen alkavan viihtyä retkillämme. Kävimme uuden vuoden jälkeen Viikissä pyörähtämässä rattaiden kanssa lintujen näkemisen toivossa, mutta tällä kertaa vain jokunen tiainen ja varis sekä yksi korppi näyttäytyivät. Pakkanen oli tehnyt omaa taidettaan rantakaislikon veteen. Lämpötila oli - 4 paikkeilla ja taivas harmaiden pilvien peitossa, myöhemmin päivällä luntakin alkoi tupruttaa.

Aika on vierähtänyt luvattoman nopeasti ja retkeilykin on ollut vapun jälkeen melkolailla tauolla. Tässä on ollut muun muassa muutto ja vauvan odottelu, jotka ovat vieneet aikaa ja voimavaroja. Ennen muuttoamme ennätimme kuitenkin käydä muutaman kerran Keravanjoen varressa kuuntelemassa kesän ensimmäisiä yölaulajia kohdallamme. Tuttu polkumme kulki Satomäen/Jokiniemen peltojen ja Keravanjoen välissä. Ennen kesäkuun vaihdetta ainoastaan satakielet tuntuivat ehtineen jokilaaksoon, mutta kesäkuun alussa joen varressa kuuluikin jo monenlaista laulua. Ensimmäisenä korvaan iski ruisrääkän raakunta ja pian myös luhtakerttusen tauoton liverrys. Lehtokurppa ilahdutti lentämällä ylitsemme usvaisen polun varressa ja käkikin kukkui jossain.