Koskikararetki Myllykoskelle

Kevät tulee ja retkeilyinto heräilee jälleen. Talvi meni lähiluonnossa pyrähdellen tai latuja hiihdellen eikä muuhun oikein tuntunut olevan aikaa. Nyt pääsiäisen kynnyksellä kunnostauduimme ja pakkasimme taaperon ja itsemme autoon ja hurautimme Nurmijärven Myllykoskelle. Ajatuksena oli kulkea kosken viertä ja syödä eväät jossain. Koskikaroista pitävänä elättelin myös toivoa, että pastori näyttäytyisi.

Tyttäreni oli ensimmäistä kertaa Myllykoskella nyt ja mieleen tuntui jäävän virtaava vesi. Aloitimme kurkistelemalla koskea korkealta sillalta, jolla en edes tyttöä uskaltanut maahan laskea, kun touhottaja varmaan olisi sujahtanut suoraan kaiteiden välistä alas. Jatkoimme siis pikaisesti retkeilypolulle pitkin koskenvartta. Ensimmäisellä nuotiopaikalla taapero halusi istahtaa penkille ja se sallittiin. Sovittiin, että eväät syötäisiin vähän myöhemmin. Mutta niinpä näyttäytyi heti alkajaisiksi ensimmäisellä virtapaikalla jo itse koskikarakin. Retki vaikutti siis onnistuneelta jo alkuun. Patikointi jatkui pitkospuita ja portaita pitkin metsikön läpi. Ihmettelimme hetken hippiäisiä ja kuusitiaisia ja samalla kova tuulenpuuska kohisutti metsikköä. Taapero oli Manduca-repussa selässäni. Iso käpy napsahti johonkin repun kiinnikkeeseen ja saattoi kopsahtaa tyttöönkin hiukan. Itkuhan siitä tuli ja itselleni tuli huoli, että tämäkö tilanne tästä nyt muistetaan. Mutta ei sentään, matka jatkui ja käpy unohtui. Liukkaat pitkokset ja portaat tuottivat hiukan vaikeuksia etenemiseemme, mutta lopulta pääsimme reitin varrella olevalle laavulle ja pääsimme syömään eväät. Taitaa eväiden syöminen olla retken kohokohta jo taaperollekin. Lämmin mehu ja riisikakut tekivät kauppansa. Myös laavun läheisyydessä koskikara näyttäytyi ja ilahdutti meitä.

Paluu sujui suuremmitta ihmeittä ja kotiinkin huristeltiin hyvillä mielin. Retki oli siis kaikin puolin onnistunut ja näitä täytyy kevään mittaan tehdä enemmänkin.

Koskea laavulta katseltuna.